Yökylässä

Hiljaisuus. Tyhjä asunto.

Sellaista meillä on ollut jo pari päivää, toinen samanlainen vielä edessä. Likka on tosiaan ollut mummulassa kylässä sunnuntaista ja torstaina hänen olisi tarkoitus tulla vihdoin kotiin.

Aluksi olin positiivisella kannalla kyläilyn suhteen. Saan vihdoinkin kokopäiväisesti keskittyä kouluhommiin ja vain rauhassa olemiseen. Todellisuuteen heräsin ensimmäisenä iltana. Itku tuli, kun pienestä sängystä ei kuulunutkaan sitä kovin tuttua tuhinaa. Pyörinkin pitkään sängyssä ennenkuin nukahdin.

Aamulla soitin tytölle, mutta ei suostunut tulemaan puhelimeen. Eikä sen jälkeenkään ole tullut, uskon että on hieman loukkaantunut äidille. Tosin oli sielläkin ensimmäisenä iltana itketty äidin perään.

Ikävä on vieläkin kova, mutta tiedän, että tyttö nauttii mummulassa olosta, kun siellä on enemmän tilaa temmeltää. Mutta miksi tästä mammasta tuntuu silti näin pahalta?

En halua valittaa, mutta ikävä on todella kova. Aiemmin olemme olleet vain vuorokauden erossa. Olen totaali-yh ja välillä arki on ollut ainoana vanhempana todella rankkaa. En ole silloin valittanut yhtään, mutta nyt hävettää, kun valitan siitä, että saan omaa rauhaa. Huokaus.

Päiväkotielämää

Meilläkin sitten alkoi lapsella päiväkotielämä, kun tämä äiti jatkaa taas opiskeluja.
Mikä mahdottomalta vaikuttava tarvike- ja vaateshow koko päiväkotialoitus on tuonutkaan mukanaan. Pitää hankkia kuravaatteita, kumpparit, hoitoon vaatteita ja kaikkea muuta. Nyt talven lähestyessä talvihaalarit ja kengätkin olisi ostossa.

Vaate- ja tavarahankintoja tehdessä sekä lasta päiväkotiin pukiessa sitä on huomannut itsestään sellaisen piirteen, että haluaa laittaa lapselle päälle parasta mitä kaapista löytyy. Ja joka päivä eri vaatteet ja jopa niin, että samalla viikolla ei samaa paitaa päällä näy, vaikka se välissä kävisikin pesussa ja olisi puhdas. Kaikki pitäisi olla priimaa, vain parasta lapsellani. Mutta samalla teen omaan vyöhön yhden reijän lisää ja ostan kaappiin taas kassillisen hernekeittoa.

Niinkin hullulta kuin se kuulostaakin, niin varsinkin näin yksinhuoltajana, sitä haluaa vaan jotenkin luoda sellaisen kuvan ympäristölle, että lapsella on kaikki mitä tarvitaan ja parasta laatua. Vaatteet on oltava ehdottomasti puhtaat. No, olisi ne joka tapauksessa, mutta tuntuu että menee välillä ihan mahdottomuuksiin. Siis jos lapsi aamulla touhuessaan vaikka kuolaa tiplun puserolle, on se vaihdettava ennen hoitoon viemistä. Sitä haluaa luoda sellaisen kuvan, että meillä on kaikki (ja vähän enemmänkin) mitä tarvitaan, kyllä me pärjätään!

Tästä siskolleni mainitsin yksi päivä, niin hän palautti minut maanpinnalle tokaisemalla, että eipä ole ihme sitten, että miksi ihmiset puhuvat, jotta yh-äidit nostelevat vain tukia ja elävät herroiksi. Kyllä yh-äideillä on varaa....

Tämä pisti miettimään. Luonko minäkin omalta osaltani sitä mielikuvaa ihmisissä pukemalla lapseni uusiin (lähes kaikki lapseni vaatteet on alesta ostettu, mutta uusi on uusi), puhtaisiin, silitettyihin vaatteisiin? Luonko minäkin mielikuvaa sosiaalituilla nauttivasta yh-äidistä, jolla on varaa elää kalliisti?

Uutta arkea meidän perheessä.

Meillä äidin ja yhden lapsen perheessä tosiaan ollut nyt kuukauden verran uusi arki kun mä aloitin opiskelut ja lapsi tarhan. Onpas ollut totuttelemista niin mulla kun tyttärelläkin!
Kotihommat jää viikonloppuun kun ei mitenkään päin ehdi viikolla mitään tekemään. Ja tyttären uhmaikä on saavuttanut aivan uuden asteen. ;)
Mutta voi kun minä silti niin tykkään tästä kaikesta uudesta. Saan opiskella ammattiin mihin yläasteelta asti olen halunnut ja mikä parasta, kyllä nämä kaksi toisista poikkeavaa arkea, kotona ja koulussa tasapainottavat toisiaan!
Joten mainion loistavaa siis rankoista koulupäivistä ja kovasta uhmaiästä huolimatta. <3

Ihanaa syksyn alkua ihanat, ei masennuta eihän! :)

Blogimme aloitus

Huh, kello on jo paljon! Allekirjoittanutta saa syyttää tämän blogin ulkoasusta, sitä tässä muokkailin lähes pikkutunneille. ;-)

Blogimme sai alkusysäyksensä aivan yllättäen. Meitä on koko joukko yh-äitejä, jotka tunnemme toisemme sosiaalisen median kautta ja päätimme tänään, että meillä on paljon tarinoita kerrottavana.

Tarinoita siitä, mitä yksinhuoltajaäitien elämä on todellisuudessa. Me haluamme ravistella mielikuvia.
Sillä me olemme kaikki omanlaisiamme, meistä ei saa sellaista "tyypillinen yh-mutsi" - tapausta kenestäkään! Syytkin yksinhuoltajuuteen ovat kovin moninaiset.
Kumma kyllä monien exät ovat varsin...hmmm...mielenkiintoisia tapauksia...

Yhteistä meille kaikille on se, että me olemme Äitejä. Isolla alkukirjaimella, suurella sydämellä. Kuka enemmän, kuka vähemmän täysin itse vastuussa jälkikasvustaan. Kyllä, näin se on. Kun miehet eron hetkellä erkanevat perheestään, jää vastuu todella äidille. Ei ole olemassa ihanaa ja täydellistä eroa, jonka myötä mikään ei muuttuisi, jossa eivät kärsisi niin lapset kuin äidin oma sisin.
Mutta siitä rikkinäisyydestä me luomme uutta ja vahvempaa.

Kuten bannerissa sanotaan: "Not all superheros wear capes..."