Hiljaisuus. Tyhjä asunto.
Sellaista meillä on ollut jo pari päivää, toinen samanlainen vielä edessä. Likka on tosiaan ollut mummulassa kylässä sunnuntaista ja torstaina hänen olisi tarkoitus tulla vihdoin kotiin.
Aluksi olin positiivisella kannalla kyläilyn suhteen. Saan vihdoinkin kokopäiväisesti keskittyä kouluhommiin ja vain rauhassa olemiseen. Todellisuuteen heräsin ensimmäisenä iltana. Itku tuli, kun pienestä sängystä ei kuulunutkaan sitä kovin tuttua tuhinaa. Pyörinkin pitkään sängyssä ennenkuin nukahdin.
Aamulla soitin tytölle, mutta ei suostunut tulemaan puhelimeen. Eikä sen jälkeenkään ole tullut, uskon että on hieman loukkaantunut äidille. Tosin oli sielläkin ensimmäisenä iltana itketty äidin perään.
Ikävä on vieläkin kova, mutta tiedän, että tyttö nauttii mummulassa olosta, kun siellä on enemmän tilaa temmeltää. Mutta miksi tästä mammasta tuntuu silti näin pahalta?
En halua valittaa, mutta ikävä on todella kova. Aiemmin olemme olleet vain vuorokauden erossa. Olen totaali-yh ja välillä arki on ollut ainoana vanhempana todella rankkaa. En ole silloin valittanut yhtään, mutta nyt hävettää, kun valitan siitä, että saan omaa rauhaa. Huokaus.
